maanantai 2. heinäkuuta 2018

Unelmia kohti




Pieni tauko on tehnyt hyvää kirjoittelusta. Silloin tällöin olen käynyt lueskelemassa muiden juttuja ja toisinaan ollut ikävä istahtaa raapustelemaan tekstiä, mutta olen tehnyt arjesta niin hektisen etten olisi jaksanut paneutua kunnolla. Nyt onneksi rauhoittuu. Keväällä ja alku kesästä oli paljon kaikkea, ehkä nyt voin myöntää, että liikaakin. Ei ollut päivää etteikö olisi ollut jotain koiriin liittyvää, jos ei omien treenejä niin sitten ohjattiin muita. Nyt onneksi vähän rauhoittuu meno.

Olen saanut töitä joita riittää, eikä tarvitse miettiä onko vai ei. Fyysisesti raskasta ja kukonlaulun aikaan herääminen vaatii taas hieman totuttelua, mutta herään mielummin aikaisin ja olen päivät töissä, päästen ajoissa kuin jatkuvasti vuoroissa jotka haittaa harrastamista ihan törkeenä. Ja omalla sairaalla tavalla tykkään työstäni, se on kai tärkeintä?

Taran kanssa on juostu seminaarista toiseen ja koira onkin ihan kivalla mallilla ja ehkä sitä uskaltaan ääneen sanoa, näiltä näkymin syksyllä ykköseen. Hui... Oon kuitenkin ihan yks kaks saanu ympärille ihmisiä jotka auttaa ja neuvoo aidosti mielellään. Nyt pitäisi jäljestämiseen saada hyvä viikko rytmi jotta saadaan työskentely ja minun ohjaaminen vielä varmemmaksi. Mielentilan kanssa ollaan taisteltu ja aletaan olemaan voiton puolella.

Mitään painetta en ota kokeen suhteen, jos ei ollakaan valmiita tai tapahtuu jotain muuta niin katsotaan sitten keväällä uudestaan, mutta tavoitteeksi se otetaan nyt. Kohti unelmia...


Tokoilut on jäänyt aikalailla sivualalle, ollaan nyt suojeluun keskitytty ja panostettu siihen. Olen yrittänyt hoitaa omaa tonttiani parhaani mukaan, treenata ite niin paljon kuin pystyy. Olen tässä kevään ja alkukesän aikana oppinu ihan hirveesti lisää ja kai vähän ohjaajanakin kehittynyt, kiitos seminaarien. Onni on alaosasto jossa käy maailmanmestarit kouluttelemassa. On tehnyt myös itselle hirveän hyvää ajaa itteni noihin tilanteisiin koirakkona, kun kärsii valtavasta jännittämisestä.

Ei tänne kai sen ihmeempiä, treenattu ollaan paljon. Pojat on vaan hengaillu ja ulkoillut. Roksukin on ihan ok, joskin asennoidun koko ajan siihen, että tää on sen viimeinen kesä. Ei mietitä sitä nyt, mietitään sitten, kun sen aika on.

"Mul on taskus pari unelmaa mutta matkalla myös pari muuttujaa.
Elämäs kaks vaihtoehtoa taistelen tai kaadun taistellessa
Luovuta ei löydy sanakirjasta jonka pienenä sain faijalta."





tiistai 3. huhtikuuta 2018

Ethän pois mee, en mä elämää osaa ilman sua

Auts, onko siitä tosiaan jo noin kauan, kun olen viimeksi tänne kirjoittanut? Monen monta kertaa miettinyt, että pitäisi, mutta ei saa aikaiseksi. Nytkään en oikein tiedä miten lähtisin purkamaan tätä kaikkea tänne blogiin. Aloitetaan nyt vaikka Roksusta, sillä on todettu vähän samaa vikaa mitä Misulla aikoinaan, vasemman polven sisäpolvessa nivelrikkoa. Sillä on kipulääke vaihdettu toiseen sillä rimadylistä ei saatu kovin hyvää vastetta, se on hierottu nyt pariin kertaan tässä välissä ja kerran annettu laseria selkään ja polveen. Varmaan hieronnan, laserin ja ilmojen lämpenemisen vaikutuksesta on oireet lieventyneet, sekä tietysti varmaan osana myös kipulääkkeen vaihto.

Se on nyt ihan ok, ei se enään se nuori terve koira ole, se jonka kanssa ei koskaan ennen ole tarvinnut ell käydä juuri muun kuin rokotusten takia, mutta ainakin se on täällä vielä meidän kanssa. Siitä olen kiitollinen. Vaikka olinkin jo luovuttamassa, itkuja itkenyt, valmistellut itseäni jo luopumaan. Ehkä me mennään nyt Roksunkin kanssa ns. päivä kerrallaan ja nautitaan vielä kun voidaan.

Atopica lääkitys ollaan lopetettu, lähinnä, kun ei missään vaiheessa ukon kanssa olla uskottu mihinkään atopiaan, miksi se puhkeisisi vähän vajaa 9vuotiaalla koiraalla, kun koskaan aiemmin ei ole mitään ongelmia ollut ihon tai ruuan kanssa. No pari kuukautta on tainnut olla ilman lääkitystä ja kutinoista ei ole tietoakaan, sen verran se auttoi, että joku ainesosa vaikutti johonkin mikä kutisutti. Toki jos alkaa uudelleen niin katsotaan sitten tilannetta.
Suoraan sanottua meidän alkuvuosi lähti koirien suhteen päin persettä, hetken aikaa jo pelkäsin, että meillä ei ole kohta kuin yksi koira, Tara. Häjyn hiiva puski läpi järkyttävänä, teki mitä vaan. ei tahtonut lähteä. Sitten se alkoi ontua. Mä jo epäsuorasti varasin sille lopetusajan, sitten totesin etten anna itelleni anteeksi jos en vielä koita. Se pumpattiin täyteen lääkettä, korvia putsattiin kaks kertaa päivässä, tassuja pestiin, karvoja ajeltiin anturoiden välistä jotta ei muhi. Ruoka on vaihdettu kalkkunaan ja ei saa tällä hetkellä mitään muuta, edes lisiä. Nyt tilanne on hyvä.

Häjy on myös aloittanut kaverini kanssa Rally-Tokon, käyvät kerran viikossa ohjatuissa ja kuulemma menee hyvin ja Iida onkin kuulemma ihan rakastunut Häjyyn. Ne on kyllä sellainen parivaljakko, että koira sopii äärimmäisen hyvin ohjaajalle ja ohjaaja koiralle. Tätäkin kautta Iidalle iso kiitos!

Mahatautikin kävi meillä kylässä, niin ihmisillä kuin koirilla, oli muuten ensimmäinen laatuaan ikinä, kun meillä koirat sairastuu mahatautiin. Sitä ripulin määrää mitä olen saanut kotona siivota...

Tara voi erinomaisesti, sen kanssa treenataan hemmetisti ja edistyy. Viilattavaa ja vähän korjattavaa on löydetty, videotakin on, mutten ole muistanut editoida sitä, joten jos palaan lähipäivinä Taraan ja sen treeneihin paremmin ihan omana postauksena.

Yritän nyt tsempata tän blogin suhteen ja itseasiassa tuntuu pirun hyvältä istahtaa pitkästä aikaa tähän blogin ääreen ja kirjoittaa. Tää oli niin pitkään isossa osassa mun elämässä. Joten jos joku näitä blogeja siellä vielä lukee, mistä haluaisitte tulevaisuudessa, että kirjoitan? Onko just sulla jotain postausideoita? Kerro nyt niin palaan asiaan!

Ihanaa kevään odotusta!